Apollon arkipäivä

Apollo käveli ajatuksissaan hyvän matkan päässä kartanosta. Hän oli jokseekin helpottunut, kun kukaan ei ollut vielä huomannut hänen poissaoloaan, Apollo kun oli uusi kasvo koko talossa ja muitakin ihmisiä oli kartanossa paljon. Ja tuskin hän saisi Integralta, ja muiltakaan sen paremmin, lisäpisteitä luottamuksesta äskeisen tempauksen jälkeen. Mielikuvat punatakkisesta vampyyrista, jota lykaani oli raivostuksissaan lyönyt Integran työhuoneessa ja kanuunaa pitelevästä draculinasta närkästyttivät häntä entistä enemmän. Apollo ei voinut luonnolleen juuri mitään. Ihmissudet ja vampyyrit olivat valmiiksi verivihollisia ja hänen menneisyytensä väritti vampyyrivihan vahvuutta entisestään.
- H*tto vieköön..., hän mutisi. - H*ton h*tto...
Lykaani havahtui rasahdukseen, mikä tuli parin metrin päästä olevasta pensaasta, mutta tämän helpotukseksi lähes heti sieltä hyppelehti esiin orava. Se jäi katsomaan häntä. Apollo tyrmistyi kohautti harteitaan ja lähti kävelemään uudelleen, poispäin pikkukurresta. Näytänkö joltain ruoka-automaatilta, kirppukasa? hän murisi mielessään ja vilkaisi murhaavasti oravaa, joka luikelehti sitten paniikissa pakoon. Pieni jyrsijä taisi aistia alusta asti Apollon todellisen olomuodon, mutta oli jäänyt jostain syystä paikalleen hetken ajaksi. Hän naurahti ja tihensi kävelytahtiaan. Kartanoon hän ei vielä pitkään aikaan menisi. Se tosin tietäisi vaikeuksia, jos jokin ihme örkki hyppäisi nyt pusikosta, eikä hänellä ei ollut juuri taustatukea saatavilla.

Jostain päin kuului keskustelua. Kaksi hahmoa kävelivät rinnakkain kuin parhaat kaverit. Toinen hahmoista oli Hotarubi ja hänen vierellään kulki häntä itseään lyhyempi hahmo. Tämä oli pukeutunut mustaan kaapuun ja hänen kasvojaan peitti huppu. Kaulan ympärillä oli verisiä siteitä. Tuo hahmo näytti olevan kärsimätön, mutta Hotarubi höpötti tälle jotain, niin, että toinen ei kävisi jatkuvasti kärsimättömäksi.
- Herra. Eihän tämä ole niin yksinkertaista. En ole juonut verta jo kahten kuukauteen..., Hotarubi sanoi matkakumppanilleen.
- Luulin Kita, että sinulla riittää vielä potentiaalia kestämään verenjanon. Sanoin sinulle, että ei vielä mennä sinne! sihisi toinen hahmo hänelle. Hänen varjoisen hupun alta kiilui pari kirkkaankeltaista silmää. Hotarubi päästi salakähmäisen hymyn huulilleen, kun äkkipikaisen kiukkuinen hahmo käänsi äkkiä katseensa pois hänestä sanoen:
- Jotta saisimme käsiksi Darkin, meidän täytyy tehdä järkevämpiä hommia sen eteen.
- Vampyyrimetsästäjät eivät kiinnostu diplomatiasta..., naurahti Hotarubi.
- Äsh! Sen takia sanoin, ettet mene sinne!

Apollo kuuli keskustelun ja hivuttautui lähemmäs mahdollisimman huomaamattomasti. Hotarubin ja tämän kumppanin nähdessään hän yllättyi ja närkästyi samaan aikaan. Se mätänevä ruumis! lykaani karjaisi mielessään. Ja kuka saamari tuo toinen on? Apollo puristi kättään nyrkkiin kaikin voimin ja puri hammasta niin kovaa kuin pystyi rikkomatta purukalustoaan. Hän ei voinut olla huomaamatta kaapuun pukeutuneen hahmon keltaisia silmiä. Tämän aura oli pelottavampi kuin Hotarubin oli. Siitä lykaani päätteli tämänkin vampyyriksi, mikä nostatti vihan ihmissuden mielen sopukoihin. Sana "dark" toistui hänen mielessään ja hän muisti, mitä oli Ryuun kanssa keskustellut Japanista kotoisin olevasta vampyyrimafiasta. Hänkin on Gaia Imperasta. Dark on se voima, mitä ne skitsot verenimijät havittelevat... , Apollo mietti. Pitäisikö minun hyökätä vai paeta ja ilmoittaa Integralle? Ajatus ei tuntunut lykaanista juuri huokuttelevalta. Eikä hänen kaunansa sallinut perääntyä vampyyreita vastassa, olivat ne sitten kuinka pelottavia tahansa. Oli hinta sitten mikä tahansa. Hän hyppäsi piilostaan vampyyreiden taakse ja lausahti sarkastisena;
- Aviopariko olette, vai miksi riitelette niin äänekkäästi?
Apollo katsahti sitten Hotarubin suuntaan ja jatkoi virnuillen;
- Mitä kuuluu, torso?

Hotarubi ei muuta kuin hiukan naureskeli, kun taas toinen kääntyi katsomaan kuka tuli urputtelemaan. Kaapuun pukeutunut kysäisi itsekin melko hienolla sarkastisella mielellä japanilaisella aksentilla:
- Mitä se iso-egoinen neiti täällä kyttää?
Hotarubi rapsutti takaraivoaan kuin salaisi jotain todella jännittävää mielessään. Toisin hänen kaverinsa oli tyytymätön siihen, että yhtäkkiä tänne loikkasi esiin Apollo jotain kovia rullaamaan. Hotarubi kumminkin hauskuudensa vuoksi esitteli matkakaverinsa:
- Turha kysyä. Jos minä olisin sinä, minä pötkisin tätä jätkää pakoon. Hän on Gaia Imperan johtaja.
- Jep. Amaterasu Gaiden, että heips kukkuu.

Apollo naurahti ja kohautti harteitaan. Hänen katseensa Amaterasua kohtaan muistutti jotain pikkulasta, joka oli nähnyt jotain hauskaa ja alkaisi nauraa hetkenä minä hyvänsä.
- Vai Gaian kulmahammasörkkien pomo, hän sanoi virne naamalla. - Voisit pitää tuosta ihme hörhöstä parempaa huolta.
Lykaani asteli ylimielisesti lähemmäs, suunnilleen parin metrin päähän. Hän ei tuntunut ollenkaan pelkäävän, ei Hotarubia eikä tätä Amaterasua, pätkän vertaa. jokin silti sai Apollon olemaan hyökkäämättä vampyyrien kimppuun. Hänellä ei ollut aavistusta siitä, että oliko se Amaterasun olemus itsessään, vai se, että hän oli jo kyllästynyt rähinöimään Hotarubin kanssa. Hän katsahtikin tätä ja virnisti entistä ylimielisenä. Sitten lykaanin ilmeensä muuttui lievästi raivokkaaksi ja hän alkoi uudelleen puhua;
- En koskaan peräänny verenimijöitä vastassa, herra Sokea kuin lepakko. Jos välttämättä vielä muistat viime öisen hyökkäyksesi, Hotarubi Kita...han se oli?

Hotarubi vain hekotti:
- Se oli hauskaa silloin...
- Pyydän hiljaisuutta, Kita..., yhtäkkiä sanoi Amaterasu ennen kuin Hotarubi jatkoi puheettaan: - Ehkä yrityksemme hyökätä vastustajiemme kimppuun japanilaisella tavalla vaikuttaa hienolta, mutta olemme kamikaze lentäjät ja uhraukset aina vaatidaan, jos tosiaankin tahdomme jotain saada aikaan. Katsos, pikkuinen ihmissusi. Haluaisin kertoa sinulle jotain, mikä saattaa laittaa sinutkin pissaamaan housuihisi, mutta ylimielinen käytöksesi estää sen, ettet saa kunniaa tietää siitä yhtään mitään. Aliarviot vielä Hotarubia ja hän itse vain leikittelee, sillä jos olisi melu noussut, rakkaasta Hellsingistä ei olisi mitään jäljellä kun järjestöt heräävät siihen, että aloitimme jo sodan julistuksen.
Hotarubi laittoi kädet puuskaan virnistäen häijymmin kuin koskaan aikasemmin, kuin Amaterasu olisi unohtanut jotain mainita asiasta. Kuitenkin hän hetken päätti huomauttaa asiasta itse:
- Herra. Taidan seurata Grawlia ja Tegamia. Ainakin siellä löytyy jotakin sellaista, johon voin käyttää vapaasti dojutsuani.
Hän tökki sidettä, jonka alla hänen silmänsä olivat. Vastaukseksi Amaterasu naurahti hiukan ja sanoi tälle:
- Hyvä on. Mene sitten. Oletinkin sen, ettet halua käyttää dojutsuasi vielä heikompiin.
Hotarubi teki pienen kumarruksen ja haihtui ilmaan sumuna hekottaen jättäen Amaterasun tänne Apollon seuraan. Amaterasu joutui sitten kuuntelemaan sen, mitä vielä urputettavaa oli Apollolla, vaikka hän asia kiinnostanut pätkääkään. Onneksi hän ei myöskään ollut itsessään lapsi päästään ja reilusti oli pari senttiä lykaaniakin pitempi.
- Niin. Mihin sinä jäit, pentu? hän kysäisi Apollolta.

- Entä sitten, vaikka aliarvoin tuota pikku lemmikkiäsi? Kuten sanoin; En. Peräänny. Verenimijöitä. Vastassa.
Apollo piti sanojensa välissä pienen tauon kuin olisi puhunut jollekin esikoululaiselle päiväohjelmasta. Hän selvästi yritti provosoida Amaterasun tekemään jotain. Hän kohautti hiljaa naurahtaen harteitaan. Sitten lykaani nopeasti kyyristyi, selvästikin valmiina hyökkäämään. Hän katsoi tätä uutta viholliskasvoa sormet koukussa ja raivo silmissään. Jotain tapahtuisi hetkenä minä hyvänsä. Ja tapahtuikin. Apollo ampaisi Amaterasua kohti ilman minkäänlaista pelkoa kuin raketti...

- Vai niin. Sillä lailla siis.
Juuri kun Apollon tarkoitus oli sinkoutua Amaterasua päin Amaterasu haihtui ilmaan ja loikkasi yllätyksenä ylhäältä katana kädessään iskien katanan tupellä toista päähän, sen jälkeen hän taas katosi näkymättömäksi jonnekin. Hetken kuluttua hänet pystyi havaitsemaan viiden metrin päässä hyökkääjästä. Amaterasu leikkasi kaapunsa rikki ja sen alta paljastui hänen todellinen olemus. Ympäri hänen kasvojaan oli verinen side kuin semmoinen olisi pitämässä hänen kasvojaan kasassa.Korpin mustat hiukset olivat sojottaneet eri suuntiin. Suurimman huomion tuottivat hänen keltaiset topaasin väriset silmät sekä huulet, joita ei edes ollutkaan. Häneltä oli suuremmalla todennäköisyydellä ne revittynä irti ja niin sitten oli helposti huomattavissa se, että hänellä olivat ylisuuret ja terävät hain hampaat. Ilman kaapua, Amaterasu oli pukeutunut tummansiniseen ninjutsupukuun sekä perinteisen ninjutsun tradiotion mukaan puisiin sandaaleihin. Katana kädessä hän tuijotti Apolloa, odottaen tämän seuraavia temppuja.
- Se ei ole sinun asiasi, mitä palvelijani tekee.

Apollo tuijotti Amaterasua silmät pyöreinä. Hän ei ihan heti tajunnut tämän teleportanneen viiden metrin päähän. Hän oli raivoissaan, eikä katana Amaterasun kädessä helpottanut asiaa. Vampyyrin olemus, etenkin kasvot, pelottivat lykaania hieman, muttei Apollo tajunnut hätkähtää pätkän vertaa. No huh huh, lykaani ajatteli. Mikäköhän tuo on joskus ollut? Lykaani katsahti tätä Gaia Imperan hirviömäistä johtajaa virnuillen.
- Kyllä se minulle periaatteessa kuuluu, mitä lemmikkipossusi tekee, Apollo sanoi lopulta. - Hullu palvelijasi hyökkäilee ihmisten kimppuun umpimähkää, mitä en juuri salli.
Apollo kyyristyi uudelleen ja lähti uuteen syöksyyn. Lykaanin silmät olivat kuin milläkin raivohullulla. Hän hyppäsi yhtäkkiä korkealle ilmaan ja aikoi potkaista Amaterasua.

Amaterasu otti askeleen taaksepäin ja torjui hyökkääjän potkun käsivarsilla.
- Hän tekee näitä temppuja huvin vuoksi. Hän on sentään puolivapaa vampyyri ja ihmiset ovat ravintoamme.
Apollon potku melkein painoi Gaia Imperan johtajan kumoon, mutta hän sentään pysyi pystyssä senkin jälkeen. Vastustajan raivohulluudesta olikin jonkun verran etua, koska silloin vastustajan oli vaikeaa keskittyä siihen mitä tekee, kun Amaterasu oli juuri tottunut siihen, että hänen kimppuunsa hyökkäätään raivokkaasti. Potkun jälkeen Amaterasu loikkasi taaksepäin.

Apollo laskeutui maahan ja oli kaatua. Hän loi Amaterasuun uuden katseen, joka oli tällä kertaa halveksiva. Hän kohautti harteitaan ja kallisti lapsellisesti päätään.
- Anteeksi vain, etten tajua teikäläisten ravintotottumuksia, lykaani sanoi pilkkaavasti. Enkä halua ikinä ymmärtääkään, hän ajatteli perään. Ajatuskin vampyyrien ymmärtämisestä kuvotti Apolloa loppujen lopuksi sanoinkuvaamattoman paljon. Lykaani kävi uuteen hyökkäykseen, vaikka se olisi saattanut olla lykaanin koko elämän suurin virhearvionti. Hän ei välittänyt. Hän halusi vain Gaia Imperan johtajan pois päiviltä hinnasta riippumatta.

- Hmph.
Tällä kertaa Amaterasu ei liikkunut minnekkään. Juuri kun Apollo oli tulossa häntä lähemmäs, niin hän kyykistyi alaspäin hypäten käsilleen ja käsivarsien voimalla ponnistaen itsensä potkaistaakseen vastustajaa leukaan. Häne i itsekään ollut varma osuiko, mutta hän loikkasi voltilla vielä taaksepäin päästääkseen etäisyydelle, jotta näkisi, miten vastustajan kävi.

Apollo tunsi väkevän potkun leuassaan ja horjahti istuvalteen. Hän oli hetken aikaa kuin vasta ylösnuossut, uninen lapsi. Toivottuaan iskusta lykaani nuosi ylös ja ravisti päätään pari kertaa. Hän katsoi Amaterasua tyrmeänä pyyhkien verta suupielestään.
- Hyvä liike, verenimijä, lykaani oli kehuvinaan, mutta sarkastinen virne nousi lähes heti ihmissuden huulille. Apollo tärisi. Ei kuitenkaan pelosta, ainakaan omasta mielestään. Silti hän alkoi jostain syystä pikkuhiljaa toivoa, että joku huomaisi hänen kadonneen Hellsingin päämajasta ja lähtisi etsimään. Huudot eivät tosin olleet lykaanin mieleen, joten hän heivasi ajatuksen osittain. Hän päätti vielä kerran hyökätä Amaterasun kimppuun. Apollo syöksyi vampyyria kohti jälleen kuin juuri ammuttu ohjus. Mitä siitä seuraisi?

Amaterasu oli juuri hyökkäämäisillään Apolloa vastaan yrittäen mätkäistä tämän oikein kunnolla silmien väliin, mutta yhtäkkiä...
- Lopettakaa! kuului jonkun ääni kauempaa. Amaterasu tässä välissä väisti iskun ja loikki hiukan lykaanista kauemmas tuijottaen äskeittäin tulleeseen hahmoon. Hänen silmänsä laajenivat pyöreiksi.
- Hellsing? Mitä sinä täällä teet?
Integra asteli paikalle sikari suussaan melko kylmä ja tunteeton ilme kasvoillaan. Hän tuijotti Gaia Imperan johtajaa kuin jotain maassa olevaa viatonta matoa, jonka voi kengällä millä hetkellä hyvänsä.
- Nyt saa riittää. Täytyykö olla liian törkeä johtaja tapellakseen vihollisten alueella ilman henkivartijoitaan? hän sanoi.
- Hottis lähti dojutsua treenaamaan ja tarkoitukseni ei ollut tapella juuri sinun reviirillä. Pahoitteluni..., Amaterasu nyökkäsi hiukan kunniakkaasti: - Syytä tätä lykaania. Hän hyökkäsi kimppuuni.
- Jaaha. Alapas lampsia täältä tai ammun aivosi pihalle tai... haluatko vielä jotain päälle?
Samaan aikaan paikalle ryntäsi kaksi mustiin pukeutunutta miestä aurinkolasit silmillään. Yksi heistä huudahti:
- Amaterasu-herra! Täällä on vaarallista.
- Kyllä, arigatou..., Amaterasu nyökkäsi henkivartijoilleen kääntyen jälleen Integran puoleen: - Harmi, ettei matsit koskaan suju johtajien välillä. Ehkäpä toinen kerta onnistuisi.
- Ala vetää.
Amaterasu nappasi kaapunsa maasta ja heittäen sen hartioilleen lähti seuraamaan mustiin pukeutuneita miehiä syvälle metsään. Kun he pian katosivat vihdoin, Integra kääntyi lähteäkseen pois paikalta itse. Mitä hänkin täällä tekisi?

Apollo tuijotti Integraa ällistynyt ilme kasvoillaan silloinkin, kun Amaterasu oli henkivartijoidensa kanssa lähtenyt. Hän odotti huutoja, mutta ihmetteli, kun ei niitä saanutkaan. Se oli edes yksi helpotuksen aihe muutenkin hermostuneelle ihmissudelle. Hän ei ilmeensä puolesta ainakaan tajunnut olleensa juuri hetki hengenvaarassa, Apolloa pelotti enemmän Integra kuin Gaia Imperan verenimijät. Etenkin aiemman kartanossa sattuneen välikohtauksen takia, missä oli menettää henkensä. Apollo vilkaisi Integraa, joka oli selvästi lähdössä takaisin kartanoon.
- Tuota..., hän aloitti varovasti. - Sori... Lähinnä siitä mitä kartanossa tapahtui...
Sanansa sanottuaan Apollo perääntyi pari askelta. Hän katsoi Integraa odottaen tämän reaktioita.

Integra pysähtyi ja kääntyi ympäri:
- Ei se tässä mitään. Minulla on psykoosi välillä pystyssä. Saatan menettää kontrollin.
Hän kohautti hartejaan ja piti savuketta kädessään huokaisten syvään, sen jälkeen pöhkien savut ulos nenästä. Tämän jälkeen hän viskaisi savukkeen maahan ja talloi sen.
- Et kai ajatellut vuotaa kuiviin? hän jälleen kääntyi Apollon puoleen. Ääni oli rauhallinen, mutta käheähkön kylmä, vaikka hän ei nyt mitään itsekään ollut vihainen tai mitään.

- Ei kyllä käynyt mielessä, jos siitä lähdetään, Apollo naurahti. Se oli hänen reaktionsa Integran kylmälle, käheähkölle äänelle.
- Ottaisin vielä mielelläni matsin sen mosterin kanssa..., hän jatkoi hetken kuluttua. Apollo siirtyi virnuiluun sanottuaan sanansa. Hänellä oli selvästi hiukan hauskaa Amaterasun kanssa taistellessaan, vaikka oli ollut pahasti alakynnessä. Mietittyään sitä hetken hän katsoi kädessään olevaa ampumahaavaa. Se vuoti vieläkin jonkun verran verta. Lykaani kohautti harteitaan ja painoi haavaa kädellään.
- Mennäänkö takaisin, vai huolitko minut vielä kartanoosi? Apollo kysyi virnistäen Integralta.

- Mennään. Mennään. Olenkin jo pikkuhiljaa rauhoittunut..., tokaisi Integra ja niinpä sitten kaksikko lähti takaisin kartanoon. Integra mietti matkalla kaikenlaisia asioita, mutta yhtäkään niistä saanut figuroitua. Ehkä lienee hän ehkä ihmetteli sitä, miksi Gaia Impera oli yhtäkkiä Englannissa ja miksi Milleniumin juttusista ei ole kuulunut mitään. Olisiko kyseessä mahdollinen salaliitto natsien ja japanilaisten välillä? Ehkä, jos muistellaan hiukan historian tapahtumia, joissa Japani ja Natsi-Saksa olivat liittolaisia ja muodostivat näin ollen Akselivaltojen liiton. Toinen ongelma oli myös Rooman keskellä sijaitseva Vatikaani, joka edelleenkin kuului Italialle, niin siellä ongelmaksi koittuisi vielä kaiken lisäksi Iscariot. Kolme vihollisjärjestöä ja kaikki täällä luikertelemassa kuin käärmeet tantereella! Integra ei pitänyt mielikuvistaan ja yritti unohtaa koko jutun, jotta keskittyisi siihen, mitä seuraavaksi uudelle tuttavalle pitäisi tehdä seuraavaksi ja miten selittäisi sen, että Serasin ja Alucardin käsiksi ei käydä.

Apollo käveli katsellen Integraa, joka näytti jokseekin mietteliäältä. Ymmärsihän sen, että tämän päässä oli paljon asioita, olihan Integra vamppyrinmetsästysjärjestön johtaja. Sellaiset tehtävät ja velvollisuudet tuskin olivat helppoja. Hetken asioita mietittyään lykaanin päähän muistui se, mitä kartanossa oli vastassa; kaksi organisaation omaa vampyyria. Apollo murahti. Hän kun ei vampyyreita sietänyt silmissään yhtään, mutta lykaanista alkoi pikku hiljaa tuntua, että hän kuuluisi Hellsingin leipiin. Pitäisikö vampyyreista alkaa pikku hiljaa pitämään? Ajatus sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Apollon selkäpiirtaa. Mutta ehkä hän voisi hillitä itsensä Hellsingin verenimijöiden suhteen? Hän kohautti harteitaan, ennen kuin lopulta avasi suunsa;
- Muuten, niistä ihme möröistä, jotka majailevat kartanossasi; mitä jos olisin hiukan kiltimpi heille? En mene lupaamaan, ettenkö löisi kumpaakaan päin näköä, varsinkaan sitä miespuolista, en missään Herran nimessä. Mutta se tulisi sinullekin halvemmaksi, arvon neitokainen.
Apollo virnisti jälleen - nyt kuin mikäkin pikkulapsi, joka jonotti huvipuiston vesiliukumäkeen. Hän pysähtyi niille sijoilleen ja katsoi Integraa odottaen tämän vastausta.

- Tässä nyt onkin eräs oikosulku. Vampyyrit eivät nyt uskalla näyttäytyä tai noh... en ainakaan itsekään siihen uskoisi. Vampyyrit ovat fiksuja olentoja tosiaankin ja juuri tämä miespuolinen pitää enemmän leikittelystä muiden hirviölajien nimissä. Masokisti näes. Jos häneen ei vaan ota huomiota, niin ei se mitään haittaa. Toisin niiden käytösten ylläpitäminen on minun vastuulla, jos he voivat iskeä takaisin kovaa. En sitten ole tätä lupaamassa.
Integraa hiukan ahdisti se, että tilanne oli omien vampyyrien ja uuden tuttavan suhteen tällaisia. Ongelmaksi koitui se, että Apollo tappeli kaikkien örkkien kanssa minkä näki, kun taas omat vampyyrit... Kyllä hän nekin tunsi varsin hyvin: ne tekevät sen, minkä hän käskee, mutta osaavat kyllä välillä sanoa vastaankin varmistavan sen, että kestävätkö Integran hermot seuraavan määräyksen toistamiseen. Juuri kun Integra juuri taas jatkamaisillaan matkaa, hän oli lähellä törmätä Alucardiin. Hän säpsähti ja otti askeleen taaksepäin. Alucard hekotti ja sanoi ehkä kreivimäisen kohteliaasti, silmät loistaen punaisten aurinkolasien takaa:
- Lähtikö ne japanilaiset kamut lampsimaan takaisin kotipihalleen, mestari? Olisi hiukan hauskaa tapella hiukan niiden kanssa.
- Alucard. Sanoin jo etukäteen, ettei nyrkit tule heilumaan kummaltakaan osapuolelta, ellen minä käske..., Integra vastasi tälle kurtistaen kulmiaan. Alucard naurahti ja hiipi hänen taakse sihisten tälle puoliääneen korvaan:
- Maan alla iskustelu veisi ikäkausia. Minulle jonkinlainen toiminta hiukan mieliksi. Harkitkaa hiukan asiaa. Älkää pelätkö, en minä tuohon pikkuiseen koske.
Naurahtaen vaihteeksi hän katsahti Apolloa, hän teleporttasi jälleen muutaman metrin päähän.
- Sitä paitsi, hän jatkoi kääntyen jälleen Integran puoleen: - En halua teidänkään tuottavan pettymystä, mestari.
Sanottuaan asiansa, hän haihtui ilmaan, kuin ei olisi ollutkaan täällä. Integra ajatteli puolipaniikissa: Masokisti... Minulla ei ole valitettavasti mitään ideaa, mitä pitää tehdä seuraavaksi.... Hän ei tiennyt, mistä pieni hermostuminen johtui tuon salakähmäisen puheen jälkeen...

Apollo oli räjähtää raivosta Alucardin nähtyään. Erityisesti häntä närkästytti se, että vampyyri oli nimittänyt häntä pikkuiseksi. Pikkuinen, vai? lykaani nurisi mielessään. Kaikkiko pitävät minua piru vie jonain pentuna? Lykaanilla oli täysi työ hillitä itsensä ja kätkeä vapisevat nyrkkinsä. Itsesuojeluvaisto oli aktivoitunut jo Amaterasua vastassa ja oli jäänyt ylle, ei sille juuri minkään mahtanut. Apollo virnisti, ennen kuin mulkoili vampyyria raskaiden kulmakarvojen alta ja sanoi hampaiden muristen;
- Varo vain, verenimijä. Olen kaikkea muuta miltä näytän, jos satuit huomaamaan...
Apollo piti pienen tauon ennen kuin sulki silmänsä ja asteli tyynesti Integran ja Alucardin ohi. Hän vilkaisi näitä kahta olkansa yli kävellessään, mutta käänsi katseensa pois. Pahin nyrkkitappelu oli niiltä ainakin näkymiltä vältetty, mutta jos Apollo napsahtaisi jälleen yhtäkkiä syystä tai toisesta, Alucard olisi ensimmäinen kohde. Lykaani halusikin pois paikan päältä, ennen kuin mitään sekoamista tapahtuisi. Hän tihensikin askeltahtiaan.

Integra painoi kätensä taskuihin huokaisten syvään. Ei tästä tule yhtään mitään! hän ajatteli ja kaivoi taskustaan seuraavan sikarin hermojen polttamiseksi. Katsahtaen jatkuvasti kiukuttelevaa Apolloa hän tokaisi:
- No onko tuo muka niin hirveää kun sinua sanotaan pieneksi? Voin sanoa vielä tänne mielipiteeksi sen, että olen näiden muiden kanssa samaa mieltä. Käyttäydyt kuin lapsi ja mätkit kaikkia keitä tielle tulee. Ei tuota voisi sanoa nuoren aikuisen käytökseksi. Sitä paitsi en ole tässä valistamassa vaan sanomassa, jonka sinulle ehkä kannattaa oppia harkitsemaan. "Jos ei hyvällä, sitten pahalla". Tuosta on aivan turhaa vetää hernettä nenään.
Hänellä oli periaatteessa ihan sama minkälaiseksi lykaanin naama muuttuisi, mutta lykaani on lykaani ja Integra on vain ihminen, joka vain osasi elää omaa elämää ja puhua. Integran tarkoitus ei ollut antamaan vinkkejä elämiseen, joita heti hylätään, vaan hänen tavoitteeseen kuului se, että pystyykö lykaani yhtään oppia kunnolla käyttäytymään kuin normaali.
- Ihmisenä olisit jo telkkien takana mielisairaalassa. Voin kuvitella maailmaa ilman vampyyreitä ja täynnä sellaisia kostonmielisiä ja tappelunhaluisia psykopaatteja kuin sinä.
Jos Apollo oppisi kuuntelemaan ennen kuin painelisi helvettiin, niin ehkäpä olisi saatu jotain viisasta aikaan. Integran mielipide oli tarpeeksi vahva tämän kaltaisille henkilöille kuin Apollo.

Apollo säpsähti kuunneltuaan Integran puheita ja puristi kättään nyrkkiin raivoissaan. Lykaani sen lisäksi nytkähteli ja puri raivoissaan hammasta. Hän pysähtyikin niille sijoilleen ja yritti hallita raivopurkausta turhaan. Hänen oli selvästi tehnyt mieli lyödä Integraa päin pläsiä, mutta päätti olla tekemättä sitä. Oikeassahan tuo oli, mutta itsepäinen lykaani ei sitä suostunut myöntämään. Sen sijaan, että olisi tintannut ketään, Apollo kääntyi ympäri, katsoi Integraa ja aloitti erittäin aggressiivisen rähjäämisen;
- Luuletko tosiaan, että halusin kasvaa tällaiseksi! Kestän vielä mielisairaala- ja psykopaattipuheet, mutta kukaan, VOI KUKAAN, ei saa sanoa minua pennuksi! Ja olen kostonhimoinen, mutta minulla on sattumoisin p*rhanan hyvä syy metsästää tuon masokistin paviaanin kaltaisia örkkejä, jota en tässä ala ladella sellaisille p*skapäille kuten te kaksi olette! JA MITÄ SINÄ, ARVON NEITI HELLSING, OIKEIN LUULET TIETÄVÄSI MINUSTA!
Ihmissuden silmistä oli valahtaa pari kyyneltä, mutta Apollo sai jotenkin hillittyä ne. Lykaani tärisi vihasta ja juoksi pois nopeasti paikan päältä. Hän halusi rauhoittua rauhassa, hän halusi kauas pois Alucardista ja Integrasta. Lykaani pysähtyi vasta jossain kartanon lähistöllä. Hän jäi seisomaan paikalleen ja mietti, astuisiko koko rakennukseen enää jalallakaan.

Integra sanoi ennen Apollon lähtöä:
- Annat toisille itsestäsi vain huonon mielikuvan, sillä et anna itsestäsi tietää mitään.
Integra laittoi kädet puuskaan ja lähti marssimaan työhuoneeseen mietiskelemään, miten suunnittelisi seuraavan määräyksen sotilaille. Kannattiko jo nyt pyytää heidät takaisin sisälle ja olla sitten hiljaa kuin ei olisi mitään tapahtunut, mutta nöyryytystä Integra ei maltannut sietää, sillä hänen omien silmien nähden vampyyrit olivat miltein saaneet turpaansa.

Apollo käveli kartanon lähistöllä ja mietti jälleen Integran sanoja, etenkin niitä viimeisimpiä. Ne suoraan sanottuna kaikuivat hänen päässään. Hän oli tosin rauhallisempi kuin äsken. Lykaani puri peukaloaan vihaisena ja katsoi jälleen kartanon suuntaan. Se pilkotti puiden välistä. Hän katsoi sitä tympeänä.
- Jos neitiä muka taustatietoni kiinnostavat, hän saa niitä odottaa vielä jonkin aikaa, hän murisi. Apollo kohautti harteitaan ja alkoi nojata puuta vasten. Lykaanille sillä hetkellä viimeinen pisara varmasti olisi ollut se, jos joku vihollisörkki - tai edes tuttava - tupsahtaisi esiin puiden lomasta...