Trixitan ja Integran saaga 4: "Hyvä minä..."

Integra nyökkäisi menosuuntaan ja kaksikko suuntasi kohti alakertaa. Pian he päätyivät lähtemään maanalaiselle. Integra sanoi matkalla:
-Tänne pääsee, jos on joku mukana. Maan alla on labyrintti, jossa voi helposti eksyä ja kuolla nälkään. Kadonneita ei koskaan löydetty, menemmekin sellien suuntaan ja siellähän on voipi sanoa varastohuoneemme ja muita huoneita kuten ylimääräinen kirjasto ja jopa kidutuskammio, jota ei enää käytetä kun tavaroiden ja aseiden säilyttämiseen...Älä vaan pahastu.
Päästessään maan alle heidän edessä odotti pimeä käytävä, jossa oli ovia eri huoneisiin. Ovet olivat rautaisia, paitsi maanalaisen kirjaston ovi oli puoliksi auki ja olikin tehty puusta. He kävelivät käytävän päätyyn ja päätyivät haaraan, haarassa he kääntyivät vasemmalle. Vielä oli jonkun matkaa, kun he vihdoin pääsivät erään teräksisen oven eteen, jossa oli verellä piirretty pentagrammi.
-Perillä ollaan, Integra virnisti ja veti oven auki. Huoneen keskellä lymyili valtavan musta kuin yö ruumisarkku.

Trixita kuunteli hiljaa saattajaansa matkalla alaspäin, ja maanalainen osasto kuulosti jo hetken aikaa majatalon pahamaineikkaista sokkeloista. Integran selitys säesti suuremman osan ajasta tuon sokkelon läpi tallusteluun, mutta kyllä sitä matkaa riitti ihan tarpeeksi. Tämän Trixita huomasi viimeistään siinä vaiheessa, kun Integra näytti toiselle arkun, joka vaaleahiuksisen mukaan sisälsi aseita. Tuo arkku pitäisi vielä raahata ylös, eikä se ollut heikoimmille tarkoitettu tehtävä.
- Mitäköhän mahdamme siis odottaa? Trixita asteli tutkimaan tuota valtavaa arkkua hymähtäen samassa Integralle.

-Ajattelin tarkistaa ensin, ettei "ase" loikkinut unissaan karkuuun jonnekin, Integra naurahti ja kyykistyi arkun lähelle avaten sen kannen. Kuitenkin hän sitten pamautti sitten sen kiinni.
-On se siellä. Hyvä! Nyt viedään se tuonne ylös.
Alucard oli tosiaan nukkunut arkussa. Ei koskaan kuitenkaan suositeltavaa kurkistaa arkun sisään, kun vampyyri nukkui. Tuskin arkussa nukkuva vampyyri tainnut välittää siitä, että hänet siirretään jonnekin, koska hän kuitenkin näytti nukkuvan kuin kuollut. Arkku tosiaan painoi aika paljon ja sen kantamiseen meni usein todella paljon voimia.
-No niin, Trix. Otan toisesta päästä kiinni ja sinä toisesta, jooko?
Vain sillä tavalla arkku saatiin nostettua...

Hento naurahdus karkasi Trixitan kurkun pohjalta. Nainen nyökkäsi toiselle virnistäen.
- Ei tätä arkkua yksinkään kanneta, hän sanoi tarttuessaan arkun kahvasta.
Outoa, miten pelkästä kahvasta voi saada käsityksen, miten painavasta kannettavasta esineestä puhutaan. Toisaalta Trixita ei nähnyt arkun sisälle, joten ei tiennyt sen sisällöstä mitään.

Kaksikko nosti arkun ylös ja lähti raahaamaan sitä yläkertaan. Päästessään yläkertaan sotilaat ehtivätkin kokoontua Prayerin luokse. Prayer huomasi Integran ja Trixitan ja sanoi:
-Onko tuo ihan pakko, johtaja?
-On se...
Integra ja Trixita laskivat arkun alas. Integra jatkoi lauseensa:
-Pääsemme vihollisen leiriin nopeammin.
-Entäpä...kaverinne?
-Hän tulee mukaan.
-Selvä se, Prayer rapsutti takaraivoaan ja käski neljää sotilasta lastaamaan tavarat, mitkä otetaan mukaan. Arkku myös vietiin panssari autoon. Integra seisoi kädet puuskassa ja laksi mielessään sotilaiden määrän, Prayerin huutelessa niille.

Autoon nousi hiljalleen enemmän ja enemmän porukkaa kartanosta. Jopa kaksikon kantama arkku vietiin autoon. Trixita naurahti hiljaa pudistaen päätään:
- Tilavat autot teilläkin..
Muita kuljetusvehkeitä ei näyttänyt maassa odottavan matkustajiaan, joten ilmeisesti koko porukka matkaisi kohteeseen samalla kuljetusneuvolla.

-Koska kaksi on korjauksessa vielä, joudumme tyytymään siihen, että meillä on panssaria-autoja kolme käytössä viiden sijaan, Integra sanoi Trxitalle. Sotilaat pakkautuivat panssari-autoihin kuin silakat purkkeihin. Nyt oli Integran ja Trixitan. He joutuivat istumaan tällä kertaa kahdeksan sotilaan kanssa lastattujen tavaroiden kera.
-Tällä kertaa olemmekin tavarakontissa..., Integra naurahti ja katseli jokaista sotilasta vuorotellen, sen jälkeen istahtaen omalle paikalle. Sotilaat istuivat hiljaa paikoillaan.

Trixitan astuessa autoon sisälle Integran perässä kaksikkoa odotti melkein lauma toiseksi mainitun sotilaita. Vaaleahiuksisen istahtaessa mustahiuksinen ei nähnyt syytä seistä, joten seurasi itseään vanhemman naisen esimerkkiä. Sotilaat tekivät tilaa mukisematta, ilmeisesti he hyväksyivät Trixitan mukaan.
- Heh.. Eipähän tule yksinäistä matkalla.., Trixita naurahti itsekseen, jättäen suupielilleen virneen sivustakatsojille nähtäväksi samalla kun nainen laski päätään rintakehäänsä kohti.
Kahdeksan miehen seura ei ollut uusi kokemus Trixitalle. Toki muistoja juolahti mieleen, mutta pelkän olemusten perusteella nämä sotilaat eivät olleet lähelläkään niitä majatalon hirviöitä..

Sotilaiden syvä hiljaisuus johtui siitä, että Integra oli paikalla. Integralla on usein ollut tapana hiukan kiusoitella heitä. Sotilaat olivatkin pelkkiä rivisotilaita, jotka harvoin näkivät johtajan. Osa kuitenkin oli alokkaita ja he näkivät Integran ensimmäistä kertaa. Miehiä hiukan ujostuttaa..., Integra naurahti itsekseen ja laittoi kädet puuskaan. Tästä tulisi todella pitkä reissu. Auto lähti liikkeelle ja ajoi ulos kartanon portista. Sotilaat olivat edelleenkin mykkinä. Integra mulkoili jokaista vuorotellen ja sanoikin:
-Heipparallaa kaikille! Miltäs tuntuu päästä hirviömetsälle?
-...Ööööh..., sotilaat juuri päästivät suustaan.
-Apua..., yksi heistä kuiskasi sitten.
Integra pudisti päätään ja istui paikallaan majesteettisen näköisenä. Hän nauroikin jo mielessään. Hyvä Jumala! No sintit ovat aina sinttejä! Mistä Richardson ja Ferguson ehtivät hankkia nuo rääpäleet? Yksi sotilas uskaltui kysymään:
-Mitä hirviöitä me tapamme?
Integra purskahti nauramaan ja sanoi sitten:
-Ehkä emme pääsekkään perille. Kuka tietää?
-...!

Vaikka toisaalta alokkaiden pelottelu oli hieman raakaa, oli se samaan aikaan huvittavaa Integralle. Trixita virnisti itsekseen hiljaisen naurun säestämänä ja katsahti kanssamatkustajiaan.
- Tai kuka sitä tietää, vaikka johtajanne toikin jonkinlaisen hirviön tänne autoon testatakseen teitä..? hän kysyi sotilailta virnistäen.
Vaikkei sotilaat sitä välttämättä tajunneet, Trixita viittasi osittain kysymyksellään itseään. Unien perusteella hänestä oli hyvää vauhtia tulossa yksi metsästettävä hirviö muiden joukkoon..

-Hyvä jumala! Tuo oli hyvä pointti! joku sotilaista sanoi ja katsahti Trixitaa sitten Integraa hiukan pelokkaan näköisesti: -Kai te yritätte testata meitä?
-Voipi olla, Integra mylvi: -En tiedä, mihin te pystytte. Parempi, että pärjäätte sitten hirviömetsällä tai muuten päädytte kreivin jälkiruuaksi.
Oli hetken aikaa hiljaista ennen kuin kaikki purskahtivat nauruun. Sotilaat nauroivat:
-Hahahaha! Voi helkutti! Ennen kuin Helvettiin joudutaan...meidät syödään! Hahahaha!
-Älä muuta sano! Hehehe!
-Osaatteko ihan varmasti pamauttaa ghouleilta aivot pihalle? Integra kysyi siinä välissä, mutta sotilaat olivat vain räkättämässä kuin hullut. Integra naurahti itsekseen ja sanoi Trixitalle:
-Miehiä aina naurattaa juuri, että joku kuolee. Tämä taidon kappale on juuri sitä, mitä tavalliset vampyyrimetsästäjät tarvitsevat.

- Varsin erikoinen taito sekin on, Trixita naurahti Integralle. Ainakin joillakin oli huumoria tarpeeksi.
Matka kuluikin hetken aikaa sotilaiden räkätyksen säestyksen avulla. Trixitaa se ei niinkään häirinnyt, eipähän nukahtanut matkan aikana. Tai ainakaan hetkeen. Pitipähän painajaiset loitolla tuo valveilla pysyminen. Trixita tyyti kuuntelemaan sotilaiden tarinoihin ja keskusteluihin painaessaan päätään alemmas.

+NPC

Sotilaat lyhyehkön nauruntuokion jälkeen eivät maltanneet pysyä hiljaa ja alkoivat rupatella omiaan. Integra haukotteli ja kuunteli hiljaa heidän keskusteluja. Joku sotilas sanoi:
-Jätkät, voisimme tehdä jotain.
-Kato nyt, kamu! Meillä on naisseuraa.
-Tyhmä! Integra on mies!
-Ei kun nainen!
-Mies!
-Nainen!
Keskustelusta syntyikin pieni kina. Integra kääntyi katsomaan jonnekin muualle kierähtäen silmät ympäri hassusti. Sotilaat jatkoivat omaan malliinsa:
-Etkö naisia miehistä erota? Mies se on!
-Noh...Vertaappa häntä Integraan! Näetkö eron? sotilas viittasi sanalla "hän" Trixitaa, koska tämän nimeä ei ole tiennytkään. Yksi sotilaista nauroi vain koko keskustelun aikana. Tietenkin! Kuka muka jaksaisi olla nauramatta noille typeryyksille? Hän sanoi sitten kavereille yrittäen olla nauramatta:
-Häpeäisitte edes! Johtajan kuullen tuollaista höpöttää!
-No anteeks!
Integra sanoikin tässä välissä mulkkaisten porukkaa silmät viiruina:
-Joskus tuntuu siltä, että joku täyttyy syöttää suoraan ghoulien kitaan...
Sotilaat säikähtivät ja painautuivat taaksepäin panssariauton seinää kohden.
-Onneksi, ette ole vampyyi, sir. Muuten tuollainen söisi meidät eläviltä.
-Idiootit..., murahti Integra: -Kuriako teille pitäisi pitää tässä ja nyt?

Keskustelun muuttuessa Integran sukupuolikysymykseen Trixita iski otsansa avoimeen kämmeneensä. Jos tuosta mieslaumasta joku osannut erottaa pomonsa sukupuolta, ei voinut muutakaan tehdä kuin silmiä pyörittää päässään. Integra tekikin niin, ja tämän ehdotus ei kuulostanut yhtään hullummalta.
- Ei mikään huono idea, Trixita sanoi virnistäen Integralle: - Matka on vielä pitkä ja pieneen oppituntiin on hyvin aikaa.

-No niin! huokasi Integra ja pamautti kämmenellään otsaansa: -Ensinnäkin miehet! Kasvoin teidänlaisten ääliöiden keskuudessa koko ikäni, enkä koskaan ole ollut naisseurueessa itsekkään, paitsi jonkun verran. Tämä todistaa sen, että olen henkisesti mies. Tässä olette ainakin oikeassa...
Kun Integra sanoi olevansa henkisesti mies, hän osoitti itseään nyökäten ja samalla virnistäen häijysti.
-...Mutta minä olen nainen! Onko teillä herneen kokoiset aivot, vai? Apinatkin...Ei kun paviaanit osaa erottaa, olenko mies vai nainen?
-Öööh...Teillä on miesten unifor...
-Hiljaa! Käskinkö sanomaan mitään? Alokkaat..., Integra murahti viimeisemmällä sanalla: -Teidän kanssa...Murrr...
Sotilaat olivat hiljaa tämän jälkeen. Joku heistä sanoi närkästyneesti hiljaa:
-Ainakaan hän on hirviöitäkin pahempi painajainen...Willis oli oikeassa..

Kuunnellessaan Integran läksytystä toinen samaa sukupuolta edustava virnisti välillä. Hänellä ja Integralla oli samankaltainen elinympäristö lapsena; molemmat asuivat miesten ympärillä. Eikä kummankaan lapsuus oikein tuntunut sujuvan ongelmitta. Toinen yritettiin tappaa pienenä, toinen taas joutui kidnappauksen kohteeksi.
- Ja mitähän väliä silläkin on, kumman sukupuolen uniformuun pukeutuu..? Trixita naurahti itsekseen.
Keskustelu tuntui aiheuttavan puheenvuoroja sotilaille ja Integralle, joten mustahiuksinen tyytyi kuuntelemaan. Sotilaiden vetäydyttyä jokin aikaa sitten taakse oli Trixitan toiselta puolelta vapautunut seinä, jota vasten nainen nojasi.

-Lärvit umpeen! Tai muuten lennätte tästä ulos suoraan tielle muiden machiinojen tallattaviksi! Integran ilme alkoikin jo muistuttaa hullunkuirsta demoni-ilmettä.
-Sir. Antakaa anteeksi. En voi sille mitään, että alokkailla on liian vilkkaat fantasiat päässä pyörimässä..., eräs sotilas sanoi, juuri hän, joka osasi vain naureskella kavereiden hulluille mielipiteille: -Toivottavasti saavat edes jotain yöllä tehtyä.
Integra kallisti päätään hiukan ihmetellen ja sanoi:
-No sinä sentään osaat olla hiljaa...Kuvittelen olevani lastentarhassa, jossa en ole koskaan ollutkaan. Te imbesillit olette kyllä imbesillejä koko loppuelämäänne siellä, minne jouduttekin kuoleman jälkeen...
Koska alokkaita oli vajaati viisi pelleilemässä, kolme olivatkin jo olleet kauemmin palveluksessa Hellsingille. Matka Edinburghiin kulki ikuisuuden sotilaiden kanssa rupatteluun. Integra tällä kertaa päättikin oikeasti ampua ensi kerralla joltakin heistä pään, eivät opi käyttäytymään. Vai muka kaikki olivat armeijan leivistä? Tuo on kyllä maailman typerin vitsi..., ajatteli Integra. Sotilaiden ankara puhuttelu alkoi viedä häneltä voimia. On nälkä... On totta. Integralla oli nälkä, sillä hän ei ole syönyt mitään lähdettyään. Ei ihme, että koko päivän täytyi ajaa tyhjällä vatsalla.


Tälläinen on Integran ilme (siis se pyssyllä osoittava tyyppi)

Trixita ei voinut olla enempää samaa mieltä Integran viimeiselle kommentille. Olihan se totta, että ihmiset kasvoivat, mutta he säilyttäisivät samat hölmöt piirteet myös aikuisina. Kokemusta tästä löytyi kasoittain mustahiuksiselta. Aika tuntui matelevan eteenpäin. Auto rullasi tasaista kyytiä kohti päämääräänsä. Trixita oli huomannut torkahtaneensa pari kertaa, ja hätkähti aina hereille astetta suuremman töyssyn osuessa renkaiden tielle.
- Kulukoon aika omaa tahtiaan, sitä ei voi nopeuttaa millään ilveellä.., Trixita tuumaili itsekseen.
Samalla hetkellä tapahtui se, mikä ei olisi saanut tapahtua. Trixitan onneksi hänen vasen silmä oli hiustensa peitossa, mutta hän nojasi varmuuden vuoksi seinää vasten peittääkseen sen paremmin.

-Mikä ihmeen...? kuului sotilaiden puolelta ennen kuin autoa ohjaava sotilas huudahti takana oleville matkustajille:
-Perillä ollaan!
Integra nousi seisomaan vaivalloisesti melkein kaatuen kumoon, mutta hän silti pysyi jalkeilla. Hän käski sotilaille:
-Astelkaamme ulos yksi kerrallaan! Ei rynnitä!
Panssariauto pysähtyi Edinburghin kaupungin laitamille, sinne missä kaksi muuta olivat. Sotilaat seurasivat Integran käskyjä. Astelessaan ulos he huomasivat, että ulkona oli pilkkopimeää. Integra vilkaisi Trixitaa ja sanoi:
-Parempi, ettet vastaa heidän kysymyksiin liittyen arpeesi, ok? Säästymme sitten vaivoilta.

Päästyään ulos panssariautosta Trixita katsahti Integraa hymähtäen tälle.
- Ei kuulunut suunnitelmiini paljastella lapsuuttani näille alokkaille, hän naurahti.
Siirtäessään vaaleita silmiään kohti taivasta sieltä näytti mustahiuksisen mielestä puuttuvan jotain. Niinpä tietenkin, kuu. Mihinköhän sekin oli piiloutunut. No, eipähän olisi liikaa valoa. Trixitan katse läpäisi silmiensä eteen levähtäneiden hiusten, jotka olivat naamioituneet varsin tehokkaasti öisen pimeyden ansiosta, läpi ja seurasi sotilaiden puuhia. Heidän keskeltä kuului hiljaisia keskusteluita. Niistä sen kummemmin välittämättä vaaleat silmät löysivät Edinburghin kaupungin valot, ja keskittyivät katsomaan niitä.

Prayer jakeli ohjeita sotilaille ja laittoi heidät pystyttämään leirin. Tämän jälkeen hän käveli Integra luokse ja kysyi:
-Mitä piditte alokkaista?
-Heitä käy sääliksi. Heillä on vielä paljon opittavaa. Nyt meillä on selvä alivoima tätä yötä vastaan, Integra vastasi kylmästi ja seisoi selkä puuta vastern kädet puuskassa. Prayer katsoi häntä ihmeissään:
-Johas jotakin. Käytöstavoistakin osaatte lukea, kuka kuolisi tänään vai?
-Se on ikävää kuultavaa sinulle, komentaja...
-Koittaisivat pojat ymmärtämään jo, että ei olla enää päiväkodissa.
-Taidanpa olla samaa mieltä kanssasi, komentaja....Muuten. Onko mitään ruokaa mukana?
-On. Miten niin?
-Kuolen kohta nälkään.
-Helkkari vie! Ei ihme, että te olette, herra siunatkoon, kalmankalpea kuin ghoul!
-Suorastaan hyvin kuvainnollinen lause teiltä...

Sotilaiden keskutelun hiljennettyä seurasi Integran ja Prayerin keskustelu. Trixita kuunteli kaksikon keskustelua virnistäen itsekseen toisten kommenteille.
- Heh. Eihän tässä pimeydessä erota edes metriä eteenpäin, Trixita mietti hymähtäen ja käänsi katsettaan puolelta toiselle: - .. mutta olisiko yläkautta tutkinta kohdallaan..?
Integran ja Prayerin puheista päätellen he olivat jonkin matkaa taaempana. Onneksi löytyi sopiva kuusen kuvastus hieman naisen oikealta puolelta. Pienen suunnistustuokion jälkeen Trixita löysi itsensä puun oksalta istumasta. Katse siirtyi laiskasti takaisin Edinburghin öisiin valoihin. Hieman ylempää pystyi myös kuunnella, mahtoiko paikalliset ghoult, vampyyrit tai ihmissudet eksyä liian lähelle tuota pientä porukkaa.

Prayer rapsutti takaraivoaan ja melkein räjähti hermostuneena ikään kuin menettäen malttinsa. Tultui siltä ikään kuin hän huutaisi kohta: "P*rkele! Nyt tehkää sitä ruokaa, muuten johtaja syö minut!". Integra tiesi kyllä, että komentoporukka tiesi siitä, ettei hän osannut valmistaa ruokaa itse, vaan homman usein tekivät hovimestarit ja kartanon kokit. Prayer taas jatkoi hermoiluaan hetken ja liukuttaen kämmentään pitkin otsaa tokaisi:
-Johtaja...On pakko kysyä teiltä tämä. Syöttekö ollenkaan velliä?
Integran naama muuttui hetkessä vihreäksi kuin kurkulla:
-Mitä?
-Velliä.
-Yök! Helkkari, se on pahaa. Älä vain sano, että...
-...Meillä on valitettavasti täksi yöksi mukana velliä, jota pitää vielä keittää. Joten keitän teille velliä ja huomenna lähetän muutaman tyypin ostoksille lähikauppaan, Prayer sanoi ja lähti kaivaamaan ruokalaatikon esiin. Hän tällä kertaa päätti keittää velliä.
-Kylläpä, te johtaja olette mahdoton, hän sanoi.
Onko pakko sitä syödä? Integra ajatteli ja lyyhistyi istumaan Prayerin lähdettyään nuotiopaikalle sotilaiden luokse keittämään puuroa. Integra ei kestänyt puuroa, jota välillä annettiin aamupalaksi. Kuin hän olisi saanut pienenä traumat, johon mukaaan liittyi puuro itsessään...

- Velliä!? Johan te sopat kehititte ja naurut jaoitte täksi yöksi! Trixita nauroi vahingoniloisena itsekseen niin pahasti, että melkein nauroi ääneen. Oksalta kiepsahtaminenkaan ei ollut kovin kaukana.
Kuitenkin mustahiuksinen sai ryhdistettyä itsensä ja nojasi puun tukevaa runkoa vasten. Ilman ruokaa selviytyminen vaati melkoisesti tavalliselta ihmiseltä, kuten Integra antoi tuossa vähän matkan päässä esimerkkiä muille järkeville ihmisille. Tässä tapauksessa tuohon luokkaan kuuluivat Integran sotilaat. Mitä Trixitaan tuli, hän pärjäsi mainiosti päivän ilman ruokaa.
- Minkäs sitä mahtaa enää, kun ei saanut ruokaa välttämättä ollenkaan päivänä.. Ja se viimeinen näytöskin.. Trixita pohti itsekseen menneisyyttään tuulen heiluttaen kevyesti mustia hiuksia tummaa taivasta vasten.

Prayer huudahti Trixitallekin:
-Sinullekin on sitten tarjolla safkaa!

Integra istui maassa ja otti rennosti nojaten panssariauton seinään. Minkäs mahtoi kun hänellä oli nälkä? Täytyi tyytyä siihen, mitä tarjotaan, mutta velliä Integra vihasi jo pienestä saakka, koska aikoinaan hänen isänsä oli pakottanut syömään sitä joka päivä, eikä hän maltannut siihen tottua.