Trixitan ja Integran saaga 6: Kaksi soturia (K18)

Trixita huokaisi hiljaa ja antoi vaaleiden silmiensä katsoa hiljaa lattiaa.
- Näinhän se on.., hän henkäisi, jatkaen kuitenkin hetken päästä: - Maailmassa on aina ollut niitä, jotka metsästävät selviytyäkseen, ja niitä, jotka pakoilevat näitä metsästäjiä. Tänä päivänä me ihmiset kuulumme lähinnä jälkimmäiseen luokkaan samalla kun vampyyrit ja ties mitkä otukset lymyilevät ensin mainitussa..

-Sehän on näin. Paljon näitä mitättömiä tappoja ja murhia, joista ei ole yhtään minkäänlaista hyötyä...Hirviöt jostain syystä pitävät liikaa huomiosta, joka tietysti paljastaa heidän olemassaolonsa mahdollisille niiden päitä jahtaaville...Ajattelin ottaa hiukan happea, kun en jaksa nyt olla täällä..., Integra kohautti hartejaan sanoen hiljaa, jottei koko ajan filosofisoisi vaan kulkisi tuosta vain eteenpäin pitkin tätä kammottavaa Helvetin aikaa...

Mustahiuksinen nainen nyökkäsi toiselle hitaasti.
- Kaikin mokomin. Pieni kurkistus ulkomaailman puolelle ei voi pahaakaan tehdä terveydelle, Trixita totesi nyökätessään.
Ei tosiaankaan kannattanut sisällä istuskella tai oleskella koko päivää, siitä sitä päänsärkyä vain tulisi. Raitis ilma ei ollut ikinä pahitteeksi, ellei sitten seissyt liian lähellä roihuavaa metsäpaloa tai muuta vastaavaa.

Integra otti pari askelta eteenpäin...
-Nrrgh...
Häntä hiukan huippasi hetken ja jopa näkökenttäkin näytti laskevan hetkeksi alas. Se johtui kipuaallosta, joka tuli selkää pitkin päähän. Integra hieroi otsaansa hihaansa ja sanoi kävellen sitten marsalkkatyyliin huoneesta ulos:
-...Ei se mitään ollut...

Vaaleahiuksisen äänähtäessä tavallista oudommin mustahiuksinen siirsi katseensa toveriinsa. Tuossa kunnossa ei ketään tulisi päästää ulos, joten välittämättä Integran kommentista Trixita asteli toisen vierelle taputtaen tätä kevyesti olkapäälle.
- Hei, tuossa kunnossa sinun ei kannattaisi hortoilla mihinkään ainakaan yksin..!, Trixita huomautti Hellsingin suvun edustajalle.
Toki kartanossa oli sotilaita, jotka varmasti huolehtisivat johtajastaan, mutta mustahiuksinen ei tuntunut miettivän liikoja valintoja tehdessään.

-On nyt pakko edes pihallakin käydä, kun ei oikein jaksa olla sisällä, Integra naurahti ja hymähti tämän jälkeen Trixitalle: -Otan ilonmielin saattajan mukaani.

Trixita vastasi Integran hymähdykseen samanlaisella eleellä.
- Siinä tapauksessa tämä avustuskoira löysi itselleen uuden tehtävän, hän naurahti ja johdatti Integraa portaita kohti. Matkalla mustahiuksinen naureskeli itsekseen:
- Tosiaan.. Tännehän oikeastaan pääsin auttamalla Integraa. Siitä onkin jo vierähtänyt jokunen päivä..

Kaksikko tassuttelia alas portaita. Integra itsekin oli varovainen, ettei lentäisi niistä alas naama edellä, jos yhtäkkiä jälleen iskisi kipuaalto hänen selässään. Tätä varten hän joutui hiukan käyttää Trixitaa ja kaiteita tukenaan. Integra ei vielä ehtinyt kuulla, kuinka vakavia vammoja hän oli saanut kahakassa ghouleja vastaan, mutta ehti kuulla jotakin keskustelua komentaja Richardsonin ja tohtori Trevelianin kesken ennen kuin ehti saada lasinsa Prayerilta. Kuitenkin. Jos hänellä olisi murtunut selkä, niin hän oli halvaantunut miltein kokonaan, mutta vain tuuri ja sitkeys pelastivat hänet. Hetken päästä Integra ja Trixita astelivat ulos ulko-ovesta. Integra oli tyytyväinen nähdessään vihdoin ja viimein ulkomaailman, jota hän usein tähysteli ikkunasta ulos.

Ulos astuttuaan Trixita antoi hellän tuulen puhaltaa kasvoilleen viilentävän niitä hieman. Vaikka mustahiuksinen olikin tehtävän aikana ulkona riehunutkin, oli ulkona mukava viettää aikaa, jos sattui sinne eksyä. Vaaleat silmät katselivat vuorotellen edessä avautuvaa metsää ja rauhallista taivasta, jota koristelivat ohuet pilvet. Vaikkei Trixita katsonutkaan suoraan Integraa, huomasi ensin mainittu toisen olevan mielissään. Kaksikko seisoi hiljaa ulko-oven tuntumassa..

Integra loikki portaikkoa pitkin alas ja kääntyi ympäri katsomaan Trixitaa.
-Katsos nyt. Aurinkokin paistaa lämpimästi, hän sanoi innokkaasti. Näyttikin jopa siltä, että kirkkaansiniset silmät hehkuivat oikein innosta ja näyttivät nykyään vähemmän viiruilta kuin ennen.

Trixita naurahti ja lähti laskeutumaan portaita pitkin alas Integran luokse.
- Niinhän se tekee. Tähän aikaan päivästä sen pitäisikin paistaa korkealta ja komeasti, hän sanoi hymyillen.
Astellessaan portaita alas vaaleat silmät silmäilivät ympäristöä ja auringon valon osuessa niihin ne näyttivät hetken aikaa melkein valkoisilta.

Integra naurahti. Nyt kun olen ulkona, on aikaa nauttia vapaudesta..., Integra teki piruetin samalla kun teki hypyn. Hän oli innokas päästessään ulkoilmoille ja hän näyttikin nauttivan siitä, kuin joskus pienempänä. Lapsellisia piirteitä siis tietenkin Integralla oli, joten ei ihme, että hän nyt loikki innokkaasti kuin pikkuinen siivetön keiju pitkin puutarhaa. Vapaus! Vapaus!~ hänen mielensä lauloi, niin kuin joskus niinä harvoina päivinä, joita johtaja Hellsing oli joskus viettänyt lapsuudessaan.

Seuratessaan vaaleahiuksisen riehakointia ei mustahiuksinen voinut olla hymyilemättä. Integra loikki ilman halki samankaltaisesti kuin Trixita pienenä lapsena. Tuolloin oli pieni ja sanavalmis Trixita paratiisissaan, josta piti kuitenkin poistua liian aikaisin. Jokaisella kerralla syy lähtöön oli hänen väkivaltaisuudestaan tuttu isä, joka oli tekojensa ansiosta saanut ylimääräistä huomiota, ja hänen lapsen tehtävänä oli tuolloin pahoitella kylän asukkaita isänsä puolesta.
- Mihinköhän sinäkin katosit sen jälkeen, isä..? Trixita mietti itsekseen huomaten samalla hymynsä vaienneen hieman. Sinäänsä ei mikään ihme, eihän hänellä ollut monia iloisia hetkiä isänsä kanssa pienenä. Vaikka niitä olikin ehkä muutamia, olivat ne miehen väkivaltaisten toimien peittämiä.
Trixita palaili muistojensa joukosta nykyhetkeen ja seurasi Integraa kuin vahtikoira. Niin kauan kun toinen jaksoi hillua Integran tavoin, ei hänellä olisi ainakaan mitään akuuttista hengen menettämisen vaaraa.

Integra löysikin jotain jännittävää ja meni katsomaan. Hän käveli puutarhan keskelle, jossa kasvoi ruusupensas. Ruusunnuput olivat vielä niin pieniä ja olivat vasta kasvussa. Integra miettikin hetken katsellen pensaassa kasvavia punaisia kukkia ja päättikin etsiä sieltä avautunutta sellaista. Missäköhän sellainen kasvaa? Integra ajatteli uteliaasti.

Heheh. En keksinyt paljoakaan mitään.

Vaaleahiuksinen juoksenteli pihalla kuin lapsi. Trixita seuraili tämän puuhia ja toisen kadotessa puutarhaan mustahiuksinen asteli itsekin sinne. Puutarhan puolelle päästyään mustahiuksinen jatkoi toisen puuhien seurailua kuin lapsenvahti.
- Onhan tämäkin jonkinlainen tapa viettää päivä.. Trixita naureskeli itsekseen pysytellen hieman sivummalla.

-Löytyi! Integra hihkaisi ja katseli kyykkyasennossa pientä aukenutta ruusua. Se oli ruusu, joka oli aukennut ennen kaikkia muita ruusunkukkia. Integra piti siitä, että kukat alkaisivat lähiaikoina koristaa puutarhaa ja lumoamaan muita tuoksullaan, paitsi ehkä eläviä kuolleita niiden tuoksu karkoittaisi. Integra oli kuullut, että hirviöt eivät siedä ruusuja ja päätti tehdä ruusutarhan tyhjälle alueelle, jossa kasvoi vain ruohoa. Tästä hän olikin huomannut, että hirviöt hyökkäilivät harvemmin kartanoon ruusujen kukinnan aikana. Hän ei suoraan myöntänyt, että piti kyseisistä kukista juuri tämän takia.

Trixita huomasi Integran löytäneen yksinäisen ruusun puutarhasta. Samalla hetkellä hän näki itsensä lapsena vanhan kotinsa takapihalla loikkimassa ympäri vanhempiensa kasvattamien rehujen keskellä. Aurinko paistoi sinä päivänä, kuten päivänä, jonka tapahtumia mustahiuksinen muisteli. Ennen kuin tuo menneisyyden kohtalokas päivä ehti juosta yhtään pidemmälle Trixita havahtui nykypäivään kuulessaan jonkun muun liikkuvan pihalla.

Integra nousi ylös reippaasti ikään kuin kuulisi jotain. Ei täällä muita kuin omia kuljeksi..., hän ajatteli ja katsahti Trixitaa hetken, sitten ympärilleen. Ei näkynyt ketään muuta kuin he kaksi. Tai oliko se vain harhaluulo? Hellsing ajatteli hiukan epävarmana. Tuskin sotilaat ovat tähän aikaan ulkona. He olivat usein päiväunilla seuraavia tehtäviä varten. Palvelusväki? Ei. He olivat aina tekemässä töitä sisällä. Kuka sitten liikkuisi puutarhassa huomaamattomana ja salaperäisenä tähän aikaan? Integra ei voinut millään sitä aavistaa...

Molemmat katsoivat toisiaan hetken aikaa, kunnes katseet erkanivat eri suuntiin. Kummankaan katse ei löytänyt pihalta mitään, joka olisi aiheuttanut askelten äänen. Kysymykseen siis tuli, oliko tuo äskeinen vain mustahiuksisen päästä revitty kuvitelma. Toisaalta Integrakin vaikutti vilkuilevan ympärilleen etsien jotakin, joten jos jotain oli revitty päästä, niin se olisi sitten molempien kallojen sisältä.
- Ja mitähän pelleilyä tämäkin mahtaa olla..? Trixita mietti itsekseen melkein muristen katsellen ympärilleen, selvästi tavallista hermostuneempana.

Ei ketään... Mitä tämä mahtaa tarkoittaa?... Integra ajatteli katsellen hermostuneena kuin mikäkin edes takaisin. Tämän jälkeen hän jälleen hieroi otsansa hihaan ja pudisti päätään. Sitten hän närkästyi ja loikkasi taaksepäin säikähtäen kunnolla. Mitään ei näkynyt, mutta tunnelma alkoikin muuttua hiukan pelottavaksi...Mitä nyt oli tapahtumassa?

Pian kaksikon eteen loikki hetki sitten kuultujen vieraan läsnäolon äänen lähde. Kartanon nurkan takana kasvavasta pensaikosta ilmestyi muutama talitintti, jotka olivat kooltaan tavallista lajitoveriaan suurempia. Siivekäs kaksikko loikki muutaman askeleen eteenpäin, lennähtivät ilmaan ja lensivät kaksikon välistä kohti sinertävää taivasta. Trixita naurahti hiljaa päätään pudistellen:
- Kaikkea sitä ehtii luulla tuollaisina hetkinä..

-Helkatti! naurahti Integra: -Linnutkin ovat jo erinomaisia säikyttäjiä todellakin!
Tämän jälkeen hän seurasi siivekkäiden olentojen tanssia ilmassa. Linnut jopa sirittivät keskenään pientä monille ehkä ihmisillekin tuttua talitintin säveltä. Talitintit lentelivät hetken puutarhan ylpuolelle ja sen jälkeen katosivat puun latvojen taakse. Integra huokaisi helpotuksesta. Hän olikin jo luullut, että joku ajatteli tuosta vain pelotella häntä ja Trixitaa.

- Toden totta.., Trixita vastasi Integran naurahdukselle itsekin vielä hihittäen.
Toisaalta oli kyllä parempi, että nuo siivekkäät otukset pelästyttivät kaksikon kuin jokin ei toivottu vieras, kuten vampyyri, ghoul tai mikään muu päivällistä etsivä elukka. Lintujen kadoten puiden latvojen sekaan Trixita ei pystynyt muuta tekemään kuin pudistamaan päätään virnuillen vieläkin ohi lentäneelle parvelle.

Ja minä säikähdin? Hah..., Integra naurahti itsekseen nokka pystyssä: No mitäpä tuosta?
-Tuskin epäkuolleet hyökkäävät keskellä päivää! Aurinko polttaisi ne hetkessä...

- Paitsi jos ne haluaisivat kuolla tyylillä, Trixita tuhahti.
Olihan mustahiuksinen nähnyt, kuinka muutama ghoul tai vampyyri oli leimahtanut tuleen ja kirkunut käsiään heilutellen kuin lentoon lähtevä pieni lintu. Tapaukset olivat harvinaisia, mutta niitä tapahtui. Trixita rapsutti ohimoaan ja pudisti päätään huokaisten:
- Ei ainakaan jännitystä jäänyt puuttumaan tältä päivältä...